Espanja, taas!

Buenos Dias ! 
Aino Espanjasta muistuttaa taas olemassaolostaan ja päätti kirjoittaa pikkaisen paikallisesta elämästä ja menosta.
Istun sohvalla, telkkari huutaa seinällä, ikkuna on sepposen selällään ja ulkona on kuuma. Koulu alkoi vähän yli viikko sitten ja tähän mennessä ainakin tuntuu huipulta opiskella pitkän kesäloman jälkeen.

Ennen ensimmäistä koulupäivää vanhemmat hössöttävät tiedetysti normaalia enemmän, mutta toisin kuin yleensä, meidän perheessä hössötti papi. Iskä vei mut autolla kouluun ja siis sananmukaisesti kädestä pitäen opasti matkalla, että täsmälleen missä kohtaa pitää mennä tien yli ja mikä puska kiertää missäkin kadunkulmassa. Kun pääsimme koululle sain kylmiä väreitä, olo oli kuin ylä-asteella. Muut oppilaat näyttivät ihan skideiltä ja kelasin hiljaa mielessäni että ei vittu oo totta. Eikä kyllä ollutkaan. Koordinaattorini Rosa oli unohtanut ilmoittaa ettei minulla alakkaan koulu oletettuna päivänä vaan oli oikeastikkin ylä-asteen aloituspäivä.
Mainiointa kaikessa tässä oli se, kun seuraavana päivänä astelin uudestaan kouluuni sain samat kylmät väreet kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa tosin olo oli kuin ala-asteella, hyvä ettei sydän pysähtynyt.

Minusta tuli luokkani julkkis ensimmäisen tunnin aikana, kaikki parveilivat ympärillä ja palpattivat rutosti, mutta en vielä silloin saanut ikäväkseni mitään selvää heidän puheestaan. Onneksi eräs tyttö oli ollut kielileireillä ja puhuu espanjattareksi erittäin hyvää englantia, en siis jäänyt aivan yksin alussakaan. Nyt jo viikon jälkeen ymmärrän suuren osan ihmisten puheista, ja luultavasti siitä johtuen tänään murtui koulussa kielimuuri, enkä kokenut enää olevani paitsiossa vääräkielisyyteni takia. Vaihtareille joille ei niin ole vielä käynyt vinkki, sitä kannattaa odottaa, koska se on sen arvoista. Pitää vaan jaksaa yrittää.

Koulussani on humanistinen- ja tiedelinja ja koska kaikki paikat humanistisella puolella olivat tottakai täynnä, minut lykättiin tieteen puolelle. Koordinaattorini oli myös mennyt katsomaan todistuksiani ja jollain ihmeen tavalla päätellyt, että olen hyvä matemaattisissa aineissa, luultavasti rouva ei osaa edes lukea. Päälle hän totesi, että pakkohan minun on fiksuna suomalaisena nauttia luonnontieteistä. Lukujärjestykseni on näinollen täynnä kemiaa, fysiikkaa, matematiikkaa, biologiaa ja maantietoa. Onneksi mukaan mahtuu myös hieman englantia (jonka opettajatar näyttää pululta, kuulostaa pululta ja puhuu yhtä hyvää englantia kuin neljäsluokkalainen Suomessa), ajankohtaisen maailman tiedettä ja psykologiaa.

Jos ei oteta huomioon aineita, niin koulu on ihan mahtavaa. Luokkani on sympaattinen ja hauska vaikka välillä on kovin aikuinen olo 16 vuotiaiden joukossa. Välitunnit istumme ulkona muilta luokilta saamiemme pääasiassa Etelä-Amerikkalaisten kavereiden kanssa ja tanssimme, puhumme bileistä tai pojista ja syömme vähän välipalaa. Vähenee ainakin tupakointi kun kamut ei harrasta semmoista kouluaikana. Mun koulupäiviin sisältyy muista poiketen vain yksi välkkä, koska pääsen vaihtarina muita 2h aikaisemmin kotiin, siinä puoli yhden kieppeillä. En valita, vaikka koulu alkaakin joka ikinen aamu klo 8 ja se tuntuu aika tuskalliselta 5 kertaa viikossa.

Perusmeininkiimme kotona kuuluu iso lounas kolmelta, yleensä syön yksin ja silloin tällöin papin tai broidin kanssa. Sitten vietetään siestaa, eli löhöillään sohvalla ja katsotaan telkkaria. Neljältä alkaa broidin lempiohjelma Fisica y Quimica, jonka voisi melkein verrastaa nuoremmalla väellä varustettuun Salattuhin elämiin (pyörii tälläkin hetkellä telkkarissa) ja jonka katson melkein joka päivä. Siestan jälkeen menemme broidin kanssa kävelylle, pelaamaan biljardia tai ihan vaan kessulle. Vanhempani ovat aamukahdeksasta ilta kymmeneen töissä lähes joka päivä ja vietän heidän kanssaan aikaa öisin kun syömme kymmenen maissa päivällistä ( jep, tosi myöhään )  ja viikonloppuisin. Mukana roikkuu usein Nuria, veljeni tyttöystävä joka on englannittomuudellaan auttanut minua oppimaan sanoja ja puhumaan rohkeammin.

Kaikenkaikkiaan olen äärettömän onnellinen täällä, tosin ikävä kaivelee vielä hieman, varsinkin kun Helsinkiin jäi suhteellisen tuore rakastaja, mutta ajan kanssa ikävään tottuu. Kyllä Suomi pitää huolta kaikista joita kaipaan, kuhan ette vaan mua unohda niin kaikki on hyvin.
Suukoin ja halein,
Aino